viiden suurvallan johtajat tekivät suurimman osan Versailles’ n rauhansopimukseen liittyvistä merkittävistä päätöksistä, kun taas tarkemmat yksityiskohdat tekivät kunkin valtion ulkoministerit muiden valtioiden edustajien myötävaikutuksella (tosin Saksan edustajat jätettiin ulkopuolelle). Sopimuksen I osa oli Kansainliiton liitto, joka perusti kansainvälisen järjestön, jonka ensisijaisena tavoitteena oli maailmanlaajuisen rauhan ylläpitäminen. Liiton perustamista johti Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson (joka sai Nobelin palkinnon pyrkimyksistään), vaikka liitto sai aikaisen iskun, kun Yhdysvaltain kongressi kieltäytyi liittymästä siihen.
sopimuksen II-XV osat koskivat erityisesti Saksaa ja Euroopan sodanjälkeisiä rajoja. Itä-Eurooppaan perustettiin useita uusia valtioita, ja Versailles ’ n rauhansopimuksessa hahmoteltiin, mitkä alueet Saksa luovutti näille uusille valtioille, ja määriteltiin uudet rajat Saksan muiden naapurivaltioiden kanssa. Kaikki Saksan merentakaiset alueet liitettiin liitteeseen, mikä teki lopun Saksan merentakaisesta keisarikunnasta. Aluemenetykset merkitsivät sitä, että menetettiin noin kaksitoista prosenttia mantereen väestöstä ja 13 prosenttia Euroopan alueesta sekä merkittävä osa Saksan luonnonvaroista. Saksan maavoimille ja laivastolle asetettiin myös raskaita rajoituksia, sillä miesvoima (jalkaväki, ratsuväki ja laivasto), aseet ja ammukset saivat kaikki tiukat rajoitukset. Lisäksi armeijan hierarkiaa uudistettiin ja sotalentokoneiden, sukellusveneiden ja panssarivaunujen valmistus kiellettiin.
sopimuksen kiistanalaisimmat ja arvostelluimmat kohdat koskivat taloudellisia korvauksia. Erityisesti 231 artikla tuomittiin laajalti kaikkialla Saksassa. Pykälän mukaan Saksa oli juridisesti vastuussa kaikista liittoutuneille sodan aikana aiheutuneista vahingoista ja oli siten vastuussa korvauksista. Vaikka lauseke sisältyi kaikkiin rauhansopimuksiin, se ei saanut osakseen niin suurta halveksuntaa muissa Keskusvaltamaissa (laatijat eivät myöskään halunneet sillä olevan niin suurta merkitystä). Saksalaiset poliitikot ja kommentaattorit keskittyivät kuitenkin 231 artiklaan hyökätessään sopimuksen epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Sotakorvauskomissio vahvisti Saksan sotakorvausten kokonaismääräksi 132 miljardia Saksan markkaa (jotka maksettiin pääomana tai aineellisena omaisuutena, kuten karjana, luonnonvaroina tai laivoina), mutta Saksan kyvyttömyys maksaa näitä korvauksia johti Ranskan ja Belgian liittämiseen Ruhrin alueeseen vuonna 1923. Tarkistetut aikataulut ja loppusummat auttoivat Saksaa hoitamaan sotakorvausaikataulunsa vuoteen 1928 mennessä, vaikka vuoden 1929 suuri lama ja Hitlerin valtaannousu vuonna 1933 merkitsivät kaikkien sopimukseen liittyvien velvollisuuksien hylkäämistä. Toisen maailmansodan jälkeen Saksa otti takaisin sotakorvausvastuunsa; Saksan hallitus suoritti ensimmäisen maailmansodan loppukorvaukset 3. lokakuuta 2010. Useimmat nykyajan historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Saksa oli enemmän kuin kykenevä täyttämään taloudelliset velvoitteensa sotien välisenä aikana ja että ympärysvallat olivat salaa aikoneet auttaa Saksaa selviytymään näistä takaisinmaksuista ja tulemaan taloudellisesti vakaaksi, mikä teki Saksasta voimakkaan kauppakumppanin, jota liittoutuneet jossain määrin valvoivat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.